Kymmenes

En jostakin syystä uskalla avata päiväkirjaani. Minua pelottaa se muutos, jonka olen tallettanut niille sivuille. Ensimmäiset ahdistuskohtausten vanavedessä hätäisesti sutaistut merkinnät. Ruoka. Syöminen. Syömättömyys.

On vaikea saada ajatuksia irti siitä, kun jo pelkästään arkipäivän puheessa lennähtelee lauseita: "Kävinpä salilla, nyt voin hyvällä omallatunnolla syödä laskiaispullan!" Minä en ole käynyt salilla. Tai combatissa. Millään ryhmäliikuntatunnilla. Kuukausiin. Haluaisin silti syödä sen laskiaispullan, mutta en voi. Hyvällä omallatunnolla ainakaan.

Pahinta on vertailla itseään muihin. Rakas ystäväni Mau syö niin vähän. Hän on pieni ja hento, mutta syö syyllistymättä karjalanpiirakoita, konvehteja ja lasagnea. Miksen minä voi? Miksen minä voi lähteä illanistujaisiin keskustaan, miksi ahdistun niin kauheasti ajatuksesta, että joutuisin mahdollisesti myös syömään siellä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa?

Välillä pelottaa, että nämä päivät vievät minua liiaksi takaisinpäin.

Hali,
Hlao

Yhdeksäs

Olin ajatellut, että ruoka lakkaisi vaivaamasta mieltä, kunhan vain muistan syödä säännöllisesti ja tarpeeksi. (Toisaalta en tiedä edelleenkään, mikä on tarpeeksi. Kaikki on liikaa.) Olin ajatellut myös, että syöminen olisi itsessään aivan helvetin hankalaa, ja että olo olisi aterian päätteeksi kuin maratoonarilla.

Olin väärässä. Mitä enemmän syön, sitä enemmän minun on nälkä. Mitä enemmän syön, sitä enemmän ajattelen ruokaa. Välipaloja, pääruokia. Jälkiruokia, erityisesti jälkiruokia. Kakkuja, kermaisia, suklaisia, kinuskin peittämiä. Piiraita, voita, sokeria ja jauhoja. Vanukkaita, kiisseleitä, tiramisua ja crème brûléeta. Niitä onkin olemassa! Ja ihmiset syövät niitä! Ihmiset ylipäänsä syövät! Olin aiemmin sulkenut tyynesti silmäni  ja kävellyt rauhallisin askelin supermarketin kakkulaarien ohitse. Eihän niitä ole. Ollut.

Ihana ehdottaa minulle silloin tällöin shokkihoitoa: että menisimme syömään oikeat kunnon ei-mcdonaldsiset hampurilaiset erääseen kulmakuppilaan. Ranskalaisilla ja majoneesidipillä. Sipulirenkailla. En tiedä, onko se hyvä vai huono, mutta pikku hiljaa minusta alkaa tuntua siltä, että voisin lähteäkin.

Ihmisethän syövät, after all.

Hali,
Hlao

Kahdeksas

Joskus toivoisin, että päässäni olisi ovi, jonka kautta voisin kävellä ulos itsestäni.

Olin joitakin viikkoja aikaisemmin iloinen, kun uskaltauduin syömään palan leipää, jossa oli rukiin lisäksi vehnää. Apua, valkoisia jauhoja! Pitkälle prosessoitua teollisuusjätettä!  Tai kun lisäsin aamupuurooni muutaman rouhitun maapähkinän enemmän, jotta saisin edes hieman proteiinia ja hyviä rasvoja.

Aluksi se olikin ihan helppoa. Yllättävän helppoa. Minussa heräsi taisteluhenki: in your face, syömishäiriö, katsopa kun laitan puurooni oikeaa voita! Mutta kukaan ei kertonut minulle, että sitä pitäisi jatkaa. Pitkään. Joka aamu. Joka iltapäivä. Joka ilta. Pitää ne suuremmat ruoka-annokset. Pysyä niissä, ilman vain tomaattikeittoa lounaaksi -päiviä.

Joskus minua pelottaa, etten voikaan päästää irti tästä. Näinä päivinä se on tuntunut mahdottomalta. 

Mutta minä olen päättänyt, etten kohtele enää itseäni näin. Toistan itselleni päivästä toiseen, yhtä suurella hartaudella kuin aiemmin suunnittelin jokaisen ateriani viimeiseen hippuseen saakka, että ahdistus ei tapa, mutta syömishäiriöllä on siihen mitä suurimmat edellytykset. Ja minä en alistu siihen enää.

Voimia teille kaikille muillekin. Syökää hyvin. ♥

Hali,
Hlao

Seitsemäs

Eräs asia, mikä on pistänyt silmääni muita toipumisaiheisia blogeja selatessani, on thinspiration-kuvien korvautuminen fitspirationilla. "Strong is the new sexy", "Skinny is not sexy. Health is". Juu. Sitten löysin tämän Kevin Mooren kirjoittaman artikkelin vastuuttomista fitspiration-kuvista, ja koin pienimuotoisen valaistumisen, jonka haluan jakaa teidän kanssanne.

En halua arvostella kenenkään tapaa yrittää parantua. En missään nimessä. Tiedän ja ymmärrän, että se motivaatio on huonoimpina päivinä kaivettava vaikka sitten kiven alta, ja tämä nykyinen fitness-buumi ainakin jossakin määrin kannustaa kohti terveempää kehonkuvaa. Mutta. Ja tässä tulee se iso mutta.

Pidän erittäin kyseenalaisena sitä, kuinka tervettä kehonkuvaa fitness edustaa nimenomaan syömishäiriöstä vasta toipuville. Jos kuvassa on laiha, pyykkilautavatsainen nainen ja tekstinä "Don't stop until you're proud", terve ihminen ehkä kokee sen tsemppinä lisätä pari ekstrapalaa porkkanaa lautaselle ja käväistä pienellä iltalenkillä. Sitten hän palaa kotiin, syö ehkä pullan ja menee nukkumaan. Syömismörköjä vastaan vielä taistelevilla tilanne saattaa kuitenkin olla hieman erilainen, ja äkkiä siinä lautasella ei enää olekaan muuta kuin ne pari (ekstra)palaa porkkanaa.

Tarkoituksenani ei ole lietsoa fitness-vihaa. En syytä bloggaajia, jotka levittävät tällaisia kuvia. Haluaisin vain muistuttaa, että fitnessin taustalla pyörii valtava bisnes, eikä bisnekselle ole loppujen lopuksi väliä, millä keinoin ja minkälaiset ihmiset saadaan koukutettua syömään niitä protskupatukoita. Toivon, että aivan kaikki me, joita syöminen syystä tai toisesta ahdistaa, emme ottaisi fitnessiä liian orjalliseksi ohjenuoraksi. Parannutaan ensin kokonaan, ja bodataan vasta sitten.

Mitä mieltä te lukijat olette? Voiko fitspiration häiritä parantumista, vai kirjoitanko nyt aivan aiheen vierestä?

Kuudes

Minua on alkanut taas huimata. Paljon. Verenpaineeni on aina ollut pienikokoisuuteni ja geenieni vuoksi matala, mutta se ei ole ennen pakottanut minua lenkin jälkeen selinmakuulle olohuoneen sohvalle. Ennen tätä viikonloppua.

Olen vähentänyt harrastamaani liikuntaa. En ehkä tietoisesti. En vaan enää yksinkertaisesti jaksa. Lenkille väännän itseni ajatellen, että saan lisää energiaa pienestä happihyppelystä. Mutta en. En saa. Samalla, kun tarvon lumihangessa auraamattomilla kaduilla, etsin todisteita siitä, ettei minua itse asiassa mikään syömishäiriö edes vaivaa. Mä en ole koskaan herännyt yöllä tekemään x-hyppyjä tai vatsoja. Mä en ole koskaan oksentanut. Mä en ole koskaan ollut kokonaista päivää syömättä. Mä en ole koskaan, koskaan, ikinä.

Jossakin mielen perukoilla häilyy silti kysymys: miksi lähdin ulos. Tällä säällä, kun lumi tuntuu satavan tuulen pyörityksessä pikemminkin alhaalta ylöspäin. Vaikka olen pyörtyä sillalle, vaikka silmissä sumenee niin, että on pysähdyttävä tasaamaan hengitys, löytämään siihen rytmi, jotta jaksan kotiin. Jos minä olen ihan terve ja ihan kunnossa, miksi olen täällä. Miksen ole kotona pöydän ääressä kaakaomuki kädessäni, katsomassa kuinka ulkona pyryttää.

Haluaisin löytää liikunnan ilon taas. Joskus nautin siitä. Muistin katsoa ympärilleni ja kuunnella, kun tilhiparvet visersivät pihlajoissa. Olen aina pitänyt linnuista. Pieniä asioita, mutta minun on ikävä niitä.

Hali,
Hlao

Viides

"Niin kuinkas kauan sulla on ollu tää syömishäiriö?"

Keskiviikko. Terveydenhoitajan kysymys pelästytti minut. Olen ehkä hiukan yliherkkä, teki mieli kaivautua paidan sisään piiloon ja leikkiä, etten ollutkaan siinä tuolilla, nakertamassa hermostuneena kynsiäni.

Lopputuloksena sain lähetteen verikokeisiin, ajat hammas- ja yleislääkäreille sekä ehdottoman käskyn syödä kalkkitabletteja. Ja syödä. Viisi kertaa päivässä.

Kotiin kävellessäni mietin, kuka hullu muka syö viisi kertaa päivässä. Ja sitten muistin: minäkin taisin joskus syödä. Ehkä jopa kuusikin, jos oikein nälätti. Nälätti. Missä vaiheessa aloin esittää, etten tuntenut nälkää? Sillä eihän se minnekään kadonnut. Koskaan.

Joten minä päätin tsempata. Hylkäsin keittokulhot yliopiston ruokalassa ja söin kanaa. Söin välipalaa. Loimme Ihanan kanssa suunnitelman ja toteutimme sen: menimme siihen söpöön, pieneen kahvilaan torin nurkalla ja tilasimme kahvit ja leivokset. Minä söin. Ahdisti, söin. Ahdistaa edelleen, ja tiesin sen jo silloin. Silti söin.

Mutta paleltaa vähemmän.

Hali,
Hlao


 

Neljäs

Steve Jobs katsoo minua yliopiston seinältä ja sanoo: If today were the last day of your life, would you want to do what you are about to today?

Minä en tiedä, mitä vastaisin. On päivä, jonka olen suunnitellut sinnitteleväni kasvissosekeiton turvin. Taas. Ja taas. Vaikka paleltaakin. Illalla käpertyisin viltin alle. Joisin ehkä teetä.

Ihana katsoo minua ja vilttiäni samana iltana ja sanoo, että olisin yhä tyrmäävä, vaikka vaaka näyttäisi enemmän kuin olen koskaan sen sallinut. Katsoo minua vähän alta kulmien ja sanoo, että pieni ylipainokin on itse asiassa vain seksikästä.

Siinä hetkessä tulee sellainen olo, että näen, millaista elämä voisi olla. Ilman syömishäiriötä. Mietin, olisiko Steve Jobs silti sanonut samoin, jos olisi tiennyt, miten se repii tahdon hajalle ja rakentaa siitä kokonaan uuden, omansa.

Eilen oli vaikea tahtoa, tai haluta mitään. Ehkä tänään on helpompi. Ja huomenna.

Hali,
Hlao

Kolmas

Aamu on minulle itselleni se päivän paras hetki. Olen ollut pikkulapsesta lähtien aamuvirkku, ja herään vielä nykyisinkin ilman herätyskelloa jo seitsemän, joskus jopa kuudenkin aikoihin. Päivän aterioista näen aina eniten vaivaa aamupalan valmistamiseen, enkä edes pahimpina syömättömyyskausinani luopunut siitä aivan kokonaan. Myönnän, että olen edelleen melkein hysteerisen sokerikammoinen, ja yritän pyristellä siitä(kin) eroon pienin askelin - tähän aamuun kuului kookoksella makeutettua granolaa.^^

Aamuvirkkuudesta oli tänään myös toisenlaista hyötyä: huomasin Yleltä tulevan anoreksiaa ja bulimiaa käsittelevän keskusteluohjelman, jossa kaksi hienoa, rohkeaa naista kuvaili kokemuksiaan ja tuntemuksiaan sairauden ajalta. Löysin heidän kertomastaan hyvin paljon itseänikin vaivaavia ajatuksia suorittamisesta, kunnianhimosta ja riittämättömyydestä. Omalla tavallaan keskustelun seuraaminen kävi melkein terapiasta.

Ohjelma löytyy myös Yle Areenasta, ja sinne pääsee suoraan tästä linkistä. Ehkä se voisi auttaa myös teitä muita, joilla paraneminen on vielä kesken.

Rauhallista sunnuntaita. ♥

Hali,
Hlao

Toinen

Minusta syömishäiriöissä on kyse siitä, että haluaisi olla joku muu.

Muistan jo lapsuudestani hetkiä, joina nälkiinnytin itseäni muutaman päivän ajan. Niin minusta piti tulla hyvä. Kultainen. Suloinen. Joku muu.

Niistä hetkistä on yli kymmenen vuotta. Havahduin hetki sitten siihen, että ajattelen yhä samoin. Haluaisin aina olla joku muu. Joku parempi. Rakastettavampi. En riittäisi itselleni, vaikka olisin YK:n pääsihteeri ja viisinkertainen rauhannobelisti.

Olen alkanut ajatella syömishäiriötä tavallaan riittävyystestinä. Minun kohdallani siinä ei ole ollut juurikaan kyse ulkonäöstä. Se on eräänlainen koe, jossa katsoa, kuinka pitkälle on valmis menemään, kunnes tuntee riittävänsä. Minä en ole vieläkään saavuttanut sitä pistettä, vaikka uskollisesti olen kivunnut vaa'alle ja pois, opiskellut kaloritaulukot ulkoa, kiristänyt ateriasuunnitelmaani ja ollut vakiokasvo lenkkipoluilla ja jumppatunneilla. Kliimaksi jäi kokematta, epäonnistuin siinäkin.

Hyvä niin. Tämä on ehkä elämäni ensimmäinen kerta, kun iloitsen epäonnistumisesta. Iloitsen siitä, että uskallan laittaa siivun juustoa leivälle ilman, että saan paniikkikohtauksen. Se on alku.

Hali,
Hlao

Alku

Hei.

Minä olen Hlao. Ainakin täällä. Jossakin muualla saatan kulkea toisella nimellä.

Minulla on syömishäiriö. Luinen ja nikamainen. Ruma ja väkivaltainen, sellainen, jossa ei ole mitään keijumaista, lasilintuista tai höyhenenkevyttä. 

Tämä on ajatussekamelska. Ahdistuspäiväkirja ja toipumispäiväkirja huonoilta ja paremmilta päiviltä.

Haluan parantua. Siksi et löydä tästä blogista pituuttani tai painoani, etkä yksityiskohtaisia kuvauksia siitä, mitä olen syönyt. Olen jyrkästi pro-ana-ajatusmallia vastaan. En halua lietsoa ketään käyttäytymään näin järjettömästi.

Nyt, pelottelupuheen jälkeen, liittyisitkö seuraan? En puraise. ♥

Hali,
Hlao