Kuudes

Minua on alkanut taas huimata. Paljon. Verenpaineeni on aina ollut pienikokoisuuteni ja geenieni vuoksi matala, mutta se ei ole ennen pakottanut minua lenkin jälkeen selinmakuulle olohuoneen sohvalle. Ennen tätä viikonloppua.

Olen vähentänyt harrastamaani liikuntaa. En ehkä tietoisesti. En vaan enää yksinkertaisesti jaksa. Lenkille väännän itseni ajatellen, että saan lisää energiaa pienestä happihyppelystä. Mutta en. En saa. Samalla, kun tarvon lumihangessa auraamattomilla kaduilla, etsin todisteita siitä, ettei minua itse asiassa mikään syömishäiriö edes vaivaa. Mä en ole koskaan herännyt yöllä tekemään x-hyppyjä tai vatsoja. Mä en ole koskaan oksentanut. Mä en ole koskaan ollut kokonaista päivää syömättä. Mä en ole koskaan, koskaan, ikinä.

Jossakin mielen perukoilla häilyy silti kysymys: miksi lähdin ulos. Tällä säällä, kun lumi tuntuu satavan tuulen pyörityksessä pikemminkin alhaalta ylöspäin. Vaikka olen pyörtyä sillalle, vaikka silmissä sumenee niin, että on pysähdyttävä tasaamaan hengitys, löytämään siihen rytmi, jotta jaksan kotiin. Jos minä olen ihan terve ja ihan kunnossa, miksi olen täällä. Miksen ole kotona pöydän ääressä kaakaomuki kädessäni, katsomassa kuinka ulkona pyryttää.

Haluaisin löytää liikunnan ilon taas. Joskus nautin siitä. Muistin katsoa ympärilleni ja kuunnella, kun tilhiparvet visersivät pihlajoissa. Olen aina pitänyt linnuista. Pieniä asioita, mutta minun on ikävä niitä.

Hali,
Hlao