Kymmenes

En jostakin syystä uskalla avata päiväkirjaani. Minua pelottaa se muutos, jonka olen tallettanut niille sivuille. Ensimmäiset ahdistuskohtausten vanavedessä hätäisesti sutaistut merkinnät. Ruoka. Syöminen. Syömättömyys.

On vaikea saada ajatuksia irti siitä, kun jo pelkästään arkipäivän puheessa lennähtelee lauseita: "Kävinpä salilla, nyt voin hyvällä omallatunnolla syödä laskiaispullan!" Minä en ole käynyt salilla. Tai combatissa. Millään ryhmäliikuntatunnilla. Kuukausiin. Haluaisin silti syödä sen laskiaispullan, mutta en voi. Hyvällä omallatunnolla ainakaan.

Pahinta on vertailla itseään muihin. Rakas ystäväni Mau syö niin vähän. Hän on pieni ja hento, mutta syö syyllistymättä karjalanpiirakoita, konvehteja ja lasagnea. Miksen minä voi? Miksen minä voi lähteä illanistujaisiin keskustaan, miksi ahdistun niin kauheasti ajatuksesta, että joutuisin mahdollisesti myös syömään siellä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa?

Välillä pelottaa, että nämä päivät vievät minua liiaksi takaisinpäin.

Hali,
Hlao