Joskus toivoisin, että päässäni olisi ovi, jonka kautta voisin kävellä ulos itsestäni.
Olin joitakin viikkoja aikaisemmin iloinen, kun uskaltauduin syömään palan leipää, jossa oli rukiin lisäksi vehnää. Apua, valkoisia jauhoja! Pitkälle prosessoitua teollisuusjätettä! Tai kun lisäsin aamupuurooni muutaman rouhitun maapähkinän enemmän, jotta saisin edes hieman proteiinia ja hyviä rasvoja.
Aluksi se olikin ihan helppoa. Yllättävän helppoa. Minussa heräsi taisteluhenki: in your face, syömishäiriö, katsopa kun laitan puurooni oikeaa voita! Mutta kukaan ei kertonut minulle, että sitä pitäisi jatkaa. Pitkään. Joka aamu. Joka iltapäivä. Joka ilta. Pitää ne suuremmat ruoka-annokset. Pysyä niissä, ilman vain tomaattikeittoa lounaaksi -päiviä.
Joskus minua pelottaa, etten voikaan päästää irti tästä. Näinä päivinä se on tuntunut mahdottomalta.
Mutta minä olen päättänyt, etten kohtele enää itseäni näin. Toistan itselleni päivästä toiseen, yhtä suurella hartaudella kuin aiemmin suunnittelin jokaisen ateriani viimeiseen hippuseen saakka, että ahdistus ei tapa, mutta syömishäiriöllä on siihen mitä suurimmat edellytykset. Ja minä en alistu siihen enää.
Voimia teille kaikille muillekin. Syökää hyvin. ♥
Hali,
Hlao
Voimia sulle! Ja niihä se on että ruoka on lääke tähän sairauteen... Jos haluaa parantua on vaa pakko jatkaa ja jatkaa sitä syömistä, vaik kuinka vaikeeta olis. Pikkuhiljaa kohti isompia annoksia, eiköhä se ahistuski ajallaa helpota :)
VastaaPoistaOikeesti veit sanat mun suusta, tosi hyvin kirjotettu! :O Tää on just sitä mitä oon itteki ahistellu tässä viimeaikoina, että tätä hullua syömistä pitää jaktaa koko loppuelämä. Välillä se ajatus tuntuu niin raskaalta että haluais vaan luovuttaa tän paranemisen kanssa mutta toivon että ku vaan syö syö syö nii joskus se ei enää tunnu työltä.
VastaaPoistaIhana kuulla että sulla menee paremmin, saa itekki motivaatiota aina. Tsemppiä, jatka samallain! :>