Toinen

Minusta syömishäiriöissä on kyse siitä, että haluaisi olla joku muu.

Muistan jo lapsuudestani hetkiä, joina nälkiinnytin itseäni muutaman päivän ajan. Niin minusta piti tulla hyvä. Kultainen. Suloinen. Joku muu.

Niistä hetkistä on yli kymmenen vuotta. Havahduin hetki sitten siihen, että ajattelen yhä samoin. Haluaisin aina olla joku muu. Joku parempi. Rakastettavampi. En riittäisi itselleni, vaikka olisin YK:n pääsihteeri ja viisinkertainen rauhannobelisti.

Olen alkanut ajatella syömishäiriötä tavallaan riittävyystestinä. Minun kohdallani siinä ei ole ollut juurikaan kyse ulkonäöstä. Se on eräänlainen koe, jossa katsoa, kuinka pitkälle on valmis menemään, kunnes tuntee riittävänsä. Minä en ole vieläkään saavuttanut sitä pistettä, vaikka uskollisesti olen kivunnut vaa'alle ja pois, opiskellut kaloritaulukot ulkoa, kiristänyt ateriasuunnitelmaani ja ollut vakiokasvo lenkkipoluilla ja jumppatunneilla. Kliimaksi jäi kokematta, epäonnistuin siinäkin.

Hyvä niin. Tämä on ehkä elämäni ensimmäinen kerta, kun iloitsen epäonnistumisesta. Iloitsen siitä, että uskallan laittaa siivun juustoa leivälle ilman, että saan paniikkikohtauksen. Se on alku.

Hali,
Hlao