Kymmenes

En jostakin syystä uskalla avata päiväkirjaani. Minua pelottaa se muutos, jonka olen tallettanut niille sivuille. Ensimmäiset ahdistuskohtausten vanavedessä hätäisesti sutaistut merkinnät. Ruoka. Syöminen. Syömättömyys.

On vaikea saada ajatuksia irti siitä, kun jo pelkästään arkipäivän puheessa lennähtelee lauseita: "Kävinpä salilla, nyt voin hyvällä omallatunnolla syödä laskiaispullan!" Minä en ole käynyt salilla. Tai combatissa. Millään ryhmäliikuntatunnilla. Kuukausiin. Haluaisin silti syödä sen laskiaispullan, mutta en voi. Hyvällä omallatunnolla ainakaan.

Pahinta on vertailla itseään muihin. Rakas ystäväni Mau syö niin vähän. Hän on pieni ja hento, mutta syö syyllistymättä karjalanpiirakoita, konvehteja ja lasagnea. Miksen minä voi? Miksen minä voi lähteä illanistujaisiin keskustaan, miksi ahdistun niin kauheasti ajatuksesta, että joutuisin mahdollisesti myös syömään siellä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa?

Välillä pelottaa, että nämä päivät vievät minua liiaksi takaisinpäin.

Hali,
Hlao

Yhdeksäs

Olin ajatellut, että ruoka lakkaisi vaivaamasta mieltä, kunhan vain muistan syödä säännöllisesti ja tarpeeksi. (Toisaalta en tiedä edelleenkään, mikä on tarpeeksi. Kaikki on liikaa.) Olin ajatellut myös, että syöminen olisi itsessään aivan helvetin hankalaa, ja että olo olisi aterian päätteeksi kuin maratoonarilla.

Olin väärässä. Mitä enemmän syön, sitä enemmän minun on nälkä. Mitä enemmän syön, sitä enemmän ajattelen ruokaa. Välipaloja, pääruokia. Jälkiruokia, erityisesti jälkiruokia. Kakkuja, kermaisia, suklaisia, kinuskin peittämiä. Piiraita, voita, sokeria ja jauhoja. Vanukkaita, kiisseleitä, tiramisua ja crème brûléeta. Niitä onkin olemassa! Ja ihmiset syövät niitä! Ihmiset ylipäänsä syövät! Olin aiemmin sulkenut tyynesti silmäni  ja kävellyt rauhallisin askelin supermarketin kakkulaarien ohitse. Eihän niitä ole. Ollut.

Ihana ehdottaa minulle silloin tällöin shokkihoitoa: että menisimme syömään oikeat kunnon ei-mcdonaldsiset hampurilaiset erääseen kulmakuppilaan. Ranskalaisilla ja majoneesidipillä. Sipulirenkailla. En tiedä, onko se hyvä vai huono, mutta pikku hiljaa minusta alkaa tuntua siltä, että voisin lähteäkin.

Ihmisethän syövät, after all.

Hali,
Hlao

Kahdeksas

Joskus toivoisin, että päässäni olisi ovi, jonka kautta voisin kävellä ulos itsestäni.

Olin joitakin viikkoja aikaisemmin iloinen, kun uskaltauduin syömään palan leipää, jossa oli rukiin lisäksi vehnää. Apua, valkoisia jauhoja! Pitkälle prosessoitua teollisuusjätettä!  Tai kun lisäsin aamupuurooni muutaman rouhitun maapähkinän enemmän, jotta saisin edes hieman proteiinia ja hyviä rasvoja.

Aluksi se olikin ihan helppoa. Yllättävän helppoa. Minussa heräsi taisteluhenki: in your face, syömishäiriö, katsopa kun laitan puurooni oikeaa voita! Mutta kukaan ei kertonut minulle, että sitä pitäisi jatkaa. Pitkään. Joka aamu. Joka iltapäivä. Joka ilta. Pitää ne suuremmat ruoka-annokset. Pysyä niissä, ilman vain tomaattikeittoa lounaaksi -päiviä.

Joskus minua pelottaa, etten voikaan päästää irti tästä. Näinä päivinä se on tuntunut mahdottomalta. 

Mutta minä olen päättänyt, etten kohtele enää itseäni näin. Toistan itselleni päivästä toiseen, yhtä suurella hartaudella kuin aiemmin suunnittelin jokaisen ateriani viimeiseen hippuseen saakka, että ahdistus ei tapa, mutta syömishäiriöllä on siihen mitä suurimmat edellytykset. Ja minä en alistu siihen enää.

Voimia teille kaikille muillekin. Syökää hyvin. ♥

Hali,
Hlao

Seitsemäs

Eräs asia, mikä on pistänyt silmääni muita toipumisaiheisia blogeja selatessani, on thinspiration-kuvien korvautuminen fitspirationilla. "Strong is the new sexy", "Skinny is not sexy. Health is". Juu. Sitten löysin tämän Kevin Mooren kirjoittaman artikkelin vastuuttomista fitspiration-kuvista, ja koin pienimuotoisen valaistumisen, jonka haluan jakaa teidän kanssanne.

En halua arvostella kenenkään tapaa yrittää parantua. En missään nimessä. Tiedän ja ymmärrän, että se motivaatio on huonoimpina päivinä kaivettava vaikka sitten kiven alta, ja tämä nykyinen fitness-buumi ainakin jossakin määrin kannustaa kohti terveempää kehonkuvaa. Mutta. Ja tässä tulee se iso mutta.

Pidän erittäin kyseenalaisena sitä, kuinka tervettä kehonkuvaa fitness edustaa nimenomaan syömishäiriöstä vasta toipuville. Jos kuvassa on laiha, pyykkilautavatsainen nainen ja tekstinä "Don't stop until you're proud", terve ihminen ehkä kokee sen tsemppinä lisätä pari ekstrapalaa porkkanaa lautaselle ja käväistä pienellä iltalenkillä. Sitten hän palaa kotiin, syö ehkä pullan ja menee nukkumaan. Syömismörköjä vastaan vielä taistelevilla tilanne saattaa kuitenkin olla hieman erilainen, ja äkkiä siinä lautasella ei enää olekaan muuta kuin ne pari (ekstra)palaa porkkanaa.

Tarkoituksenani ei ole lietsoa fitness-vihaa. En syytä bloggaajia, jotka levittävät tällaisia kuvia. Haluaisin vain muistuttaa, että fitnessin taustalla pyörii valtava bisnes, eikä bisnekselle ole loppujen lopuksi väliä, millä keinoin ja minkälaiset ihmiset saadaan koukutettua syömään niitä protskupatukoita. Toivon, että aivan kaikki me, joita syöminen syystä tai toisesta ahdistaa, emme ottaisi fitnessiä liian orjalliseksi ohjenuoraksi. Parannutaan ensin kokonaan, ja bodataan vasta sitten.

Mitä mieltä te lukijat olette? Voiko fitspiration häiritä parantumista, vai kirjoitanko nyt aivan aiheen vierestä?